Koukussa matkustamiseen?

Jep. Mitäs tässä nyt sanoisi. Tämän turhan pitkäksi paisuneen kirjotustauon aikana kynnys tehdä postaus on kyllä kasvanut ihan hirveesti ja en oo varma osaanko tätä hommaa enää lainkaan. But hey if you don't try how would you know?

Oon ollut takaisin täällä Suomessa jo yli neljä kuukautta, mikä on siis ihan absurdia. Tänä aikana oon aloittanut uudessa lukiossa, josta oon löytänyt tosi paljon samanhenkisiä ihania ihmisiä, koittanut päästä takaisin opiskelurytmiin, itkenyt Australian perään ja, vaikka se kliseiseltä kuulostaakin, koittanut löytää sisäistä rauhaa. Olen myös ottanut tatuoinnin muistuttamaan mua Australiasta, kovasti olen koittanut hakea töitä joka puolelta, huonoin tuloksin kylläkin ja ajokortin hankinta on nyt varmaan kolmatta kuukautta mun prioriteettilistan kärjessä. Ehkä mä sen autokoulun kohta saan alotettua. Mutta tää saa riittää mun tylsistä 'normielämä kuulumisistani', halusin kertoa enemmänkin mun fiiliksistä vaihtovuoden loppumista ja muutenkin matkustamista kohtaan. Ehkä voin tällä tavoin myös tavoittaa samanhenkisiä ihmisiä ja inspiroida muutamaa tyyppiä matkustelusa ja vaihtovuotta kohtaan.

Mun elämäni yksi ehdottomasti kauheimmista kokemusksista oli lentokentällä olo mun Aussikavereiden ja Rotary tyyppien kanssa odottamassa mun lentoani Suomeen.

Kun kävelin pois mun rakkaiden ihmisten luota, tietämättä milloin tulen näkemään heidät taas vai tulenko ollenkaan, musta tuntui että mun sydän halkesi. Ei sitä oikeen muuten voi kuvailla.

Ja tavallaan mun sydän siinä hetkessä oikeesti jakautuikin tietyllä tavalla kahtia, koska musta tuntuu, että en voi enää ikinä olla kotona kokonaan. Kun oon täällä kaipaan Australiaan ja sitten varmasti toisinpäin.

Samalla vaihtovuosi sytytti mussa sellasen ihmeellisen kipinän tutkia maailmaa ja matkustella kaikkialle. Välillä koen järkyttävää ahdistuneisuutta siitä, että mun pitäis 'olla paikallaan' täällä Suomessa vielä kaksi vuotta lukion takia. Ja haluisin vaan siltä seisomalta lopettaa lukion, pakata laukut ja mennä jonnekkin ja kaikkialle. Ehkä vähän tollasta daydreaming matksua toi, mutta oh well. Toisaalta oon niin onnellinen ollessani tuolla uudessa lukiossa, että se kaksi vuotta ei sitten tunnu niin pahalta. Mun iltani usein kuluu matkustuskuvia selaillen ja uusia matkoja suunitellen ja se, että tulevaisuudessa saan matkustaa pitää mut pystyssä, vaikka välillä onkin vaikeaa.

Joskus myös tuntuu tosi turhalta istua päivät pitkät lukion penkillä 'oppimassa', kun itse tiedän, että kokemalla itse asioita ja heittäytymällä pelottaviin tilanteisiin oppii parhaiten. Kun uskaltaa heittäytyä tuntemattomaan, nauraa mokailuilleen ja nauttia pienistä asioista on elämä raiteillaan. Ainakin mun standardien mukaan. Musta tuntuu, että oon enemmän elossa, kun matkustan. Ja kun täytyy kokoajan olla 'hereillä' siitä mitä ympärillä tapahtuu. Sillä kuten me kaikki varmaan tiedetään on täällä Suomen syksyssä tosi helppo hukkua rutiinin täyttämiin päiviin ja elää kuukausia 'sumussa', vaan suorittaen päivästä päivään. Ja se on jotain mitä en halua. Mutta toisaalta mä olen myös vaihdon jälkeen koittanut alkaa nauttimaan pienistä ihanista asioista, niinkun jouluvaloista, glögin tuoksusta, tuttujen ja tuntemattomien ihmisten hymyistä ja haaveilusta. Eilen olin lukemassa kirjastossa espanjan kokeeseen, ja siinä vieressä oli menossa joogatunti, siis ekakskin kuinka mahtavaa, että ilmasta joogaa pidetään kirjastossa, mutta siellä tapahtu semmonen tosi ihana ja piristävä juttu. He tekivät jotain liikettä ja yhtäkkiä pikkutyttö, joka oli siellä äitinsä kanssa joogaamassa alkoi nauramaan, koska tykkäsi liikkeestä. Sitten nauru tarttui ja pian koko joogaryhmä nauroi. Musta se oli jotenkin ihana aito hetki ja vaikka vaan katselin sivusta, se toi mullekkin hymyn suulle. 

Eli siis tän postauksen pointti saattoi ehkä jäädä joillekkin epäselväksi ja se pointti oli siis että tässä ei 

ole pointtia. Matkustetaan, hymyillään, nautitaan elämän pienistä jutuista ja jaksetaan unelmoida.

Ja toivottavasti palaillaan pian,

Lilja K